Eliitti

Ne, jotka napsauttavat sormiaan, ovat eliittiä. Muut ovat pohjasakkaa. Ne jotka kuuluvat eliittiin, ovat tästä hemmetin ylpeitä, vaikkei heillä loppupeleissä ole mitään ansioita paitsi vallanhalu. Heidän elämänsä suurin saavutus on tähän eliittiin kuuluminen, vaikkei se todellisuudessa ole mikään saavutus. Se on pelkkää omaa hyvää oloa ruokkiva illuusio eivätkä nämä pseudoelitistit todellisuudessa ole pyramidin ylintä porrasta. Mutta eihän pointti olekaan se todellinen asema, vaan se, että saa oman olon tuntumaan jotenkin tärkeältä ja omaa itsetuntoa kohotettua.

Edeltävä kuvaus sopii osaan !kuviksen janitoreista. Tämän joukkion anot kuvittevat olevansa jotakin, vaikkeivät he ole tehneet muuta kuin antaneet botille pari käskyä oikeuksiensa saamiseksi ja sitten ehkä lätkineet kanavalle muutaman turhan +m:n. Ilmiö on mielestäni enemminkin surkuhupaisa kuin ragea herättävä. Se kertoo karulla tavalla siitä, miten pieniin oljenkorsiin onneton ano voi tarttua, jotta saisi edes jonkinasteista egobuustia karussa ja pahassa maailmassa.

Niin anojen, janitorien, kuin jopa modejenkin joukossa on näitä keinotekoisesti itsetuntoaan pönkittäviä yksilöitä, tai ainakin niitä, jotka sellaista tykkäävät esittää (mikä sekin viestii jostakin vakavasta psyykkisestä ongelmasta). Suhtautuminen näihin anoihin on hyvin vaikeaa, kun ei tiedä, pitäisikö nauraa heille vai sääliä heitä. Nauramisessa on se huono puoli, ettei tässä asiassa oikeastaan ole pohjimmiltaan mitään hauskaa. Sääliminen taas olisi jotakin mitä en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni; kuka nyt tahtoisi tulla !kuvalaudan surkeimman surkimuksen säälimäksi?